2016: Mitä ajattelin viinistä silloin?

Viiniala on jälleen murroksessa.
Ei äkillisessä tai näyttävässä, vaan hitaassa ja rakenteellisessa sellaisessa, jossa kulutus, arvot ja tapa puhua viinistä ovat muuttumassa. Tällaisissa hetkissä huomaan palaavani ajassa taaksepäin. Siihen, mitä ajattelin viinistä silloin, kun oma suuntani oli vasta muotoutumassa ja moni asia tuntui vielä itsestään selvältä.

Kurkataanpa 10 vuotta taaksepäin.
Vuosi 2016 oli minulle yksi niistä kohdista, joissa henkilökohtainen kasvu, ammatilliset valinnat ja viinikulttuurin muutos alkoivat limittyä toisiinsa tavalla, jota en silloin vielä täysin ymmärtänyt.

Ravintola-ala ei ollut minulle ensimmäinen ammatti, vaan toinen. Olin lähtenyt Suomesta alun perin toiselle alalle, ja löytänyt tieni viinin ja ravintolatyön pariin vasta myöhemmin ulkomailla. Siinä missä monille ala on ensimmäinen työpaikka, josta joko jää tai jatkaa matkaa, minulle se merkitsi tietoista suunnanmuutosta. Palasin siis takavasemmalta, toiselta alalta, toisesta maasta, hieman sivusta. Se teki minusta ulkopuolisen, ja tekee toisinaan edelleen.

Paluu Suomeen ei ollut sattumaa. Olin aloittanut WSET Diploma -opinnot vuonna 2014, ja ne olivat yksi keskeinen syy muuttoon. Vuoden 2016 loppupuolella valmistuin. Olin käyttänyt vuosia opiskeluun, työhön ja viinin ymmärtämiseen tavalla, joka tuntui silloin määrätietoiselta ja oikealta.

Samoihin aikoihin sain työtarjouksen ryhtyä sommelieriksi Finnjävel-ravintolaprojektiin. Kunnianhimoinen kahden vuoden hanke, jossa fine dining -ravintola rakentui suomalaisen ruokaperinteen ympärille. Avauksesta tehtiin televisiosarja ja yhtäkkiä olin keskellä jotain, joka oli yhtä aikaa perinteistä ja täysin uutta. Yksi ennestään tuntematon sukulainenkin löysi minut ohjelman kautta ja otti yhteyttä. Se kertoi jotain siitä, miten näkyvä ja poikkeuksellinen projekti oli.

Minua projekti kiinnosti erityisesti siksi, että olin pitkään toivonut pääseväni syvemmälle suomalaiseen ruokakulttuuriin. Ensimmäinen menuversio oli suoraan sanottuna kreisi. Meitä oli neljä sommelieria sovittamassa juomia ruokiin, jotka eivät istuneet klassisiin viiniparituskaavoihin. Se oli haastavaa, innostavaa ja välillä kaoottista.

Tuohon aikaan natural-viinit eivät olleet Suomessa vielä laajasti tunnettu ilmiö, mutta Sveitsissä olin jo työskennellyt niiden parissa. Siitä kokemuksesta oli yllättävän paljon hyötyä. Samoihin aikoihin Suomen Sommelieryhdistys järjesti sake-koulutuksen, jossa sain ajatuksen parittaa hienoa daiginjo-sakea poronkäristykselle. En ole vieläkään päässyt testaamaan sitä käytännössä. Onkohan joku muu? Mutta tuon oivalluksen pohjalta lähdin kokeilemaan sakea uudelleen rakennetulle karjalanpiirakalle. Siitä syntyi paritus, joka lähti elämään omaa elämäänsä ja aiheutti aikanaan melkoisen mediahumun.

Vuonna 2016 viini oli minulle iso asia. Se oli intohimo, työ ja jollain tasolla myös statusta. Ihailin brändejä, tunnettuutta ja nimien painoarvoa, mutta aloin myös vahvemmin ymmärtämään todellista laatua ja rakenteita sen takana.
Olin edellisen syksyn työskennellyt viinitilalla Italiassa, jossa arki oli maataloutta, käytännön työtä, sukupolvien perintöä ja alueellista historiaa. Siellä viini ei ollut ensisijaisesti tarina tai brändi, vaan seuraus maasta, säästä ja ihmisistä.

Jälkikäteen ajatellen olin selkeästi murroskohdassa.
Suomalaiset perinteet, käytännön ymmärrys viinin tekemisestä, oman osaamisen kehittyminen ja henkilökohtaiset tavoitteet olivat kaikki yhtä aikaa liikkeessä. Työni kautta tutustuin suomalaisiin tuotteisiin ja tekijöihin niiden takana. Erityisesti mieleeni jäivät Paolan ja Davidin marjaviinit, jotka kulkivat tuolloin nimellä Finnviini ja tunnetaan nyt Ainoa Winerynä, Valamon luostarin munkkien tisleet sekä Petri Halmetojan silloin Kuura-nimellä tunnettu siideritalo, jota nykyään luotsaa Vaski Cider-nimellä Tapani Levanto, Petrin opissa kehittynyt tekijä.

Palatessani Suomeen odotukseni viinialan tasa-arvoisuudesta olivat korkealla. Sveitsissä olin ulkomaalaisena naisena miesvaltaisella alalla löytänyt itseni ammatillisesti hyvästä asemasta, mutta samalla olin väsynyt tiettyihin rakenteisiin ja asetelmiin. Suomessa todellisuus oli kuitenkin pettymys. Ihmettelin jo silloin pätemisen tarvetta, jatkuvaa vertailua ja kilpailua omien mieltymysten ja osaamisen ympärillä.

Tähän aikaan ajoittuvat myös tilanteet, joissa alalla tunnettu mieshenkilö kertoi minulle useaan otteeseen, kuinka ei alkuun tutustuessamme ollut pitänyt minua juuri minään, mutta myöhemmin työhöni tutustuttuaan totesi, että olenhan minä todella taitava. Kommentti jäi mieleen, ei yksittäisenä loukkauksena, vaan osana laajempaa asetelmaa.

Samalla huomasin, että viinialalla toimivat naiset olivat usein niitä, jotka kouluttautuivat, tekivät kehitystyötä ja jakoivat tietoa tekemättä itsestään numeroa. Ilman tarvetta hyötyä henkilökohtaisesti, päästä viinimatkalle tai saada ilmaista viiniä. Saattaisin sanoa, että juuri tuolloin istutettiin myös Finnish Women in Wine -esittelysarjan ensimmäinen siemen.

Ja sitten yksi asia, jonka uskallan nyt kirjoittaa ääneen. Pidin salaa proseccosta, runsaiden jäiden kera. Sveitsissä prosecco on kepeiden hetkien seurustelujuoma, jota nauttivat yhtä lailla ystävät, miljonäärit kuin sommelierit. Suomessa sitä ei tuolloin juuri nähty viinilistoilla, eikä siitä voinut puhua ääneen ilman kyseenalaistamista. Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, prosecco on kasvanut yhdeksi maailman suosituimmista viinityyleistä ja löytyy arvostetuimpienkin viinilistojen vakio-osastolta. Tämä pieni esimerkki kertoo, miten markkina voi muuttua: viinit, jotka olivat hetken marginaalisia ja väheksyttyjä, löytävät tiensä laajemman yleisön tietoisuuteen ja jopa vakiintuvat trendeiksi.

Vuonna 2016 ajattelin viiniä intohimon, osaamisen ja tavoitteiden kautta. Moni asia tuntui silloin itsestään selvältä. Kaikki ei ollut vielä asettunut paikoilleen, mutta suunta oli kirkkas.
Se, miten ajattelen viiniä tänään ja miten näen markkinan seuraavan kymmenen vuoden päässä, on jo toinen tarina.

Ja siitä onkin hyvä jatkaa seuraavaksi!